Lauantai. Sängystä ylös. Vilkaisu jääkaappiin, mutta vain juustossa löytyy. Takaisin sängylle makaamaan. Olo on kuin jääkaapilla. Tyhjä, mutta haiseva. Kenties aikanaan löydän rasian, joka pitää sisällään sinihomejuuston hajun. Ei, eipä enää ole täynnä vatsa, ei pää, ei jääkaappi. Joskus sitä tuntee itsensä kovin vanhaksi ja raihnaiseksi.
”Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiinni;
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.”
Hetkeen yritti tarttua Armas Einar Leopold Lönnbohm, yksi viime vuosisadan alun loistavimmista eksistentialisteista. Hän syntyi 6. heinäkuuta 1878 eli 125 vuotta sitten.
Lähden Hakaniemen halliin etsimään ruokaa. Laajemman kiertelyn jätän toiseen kertaan. Olen yrittänyt vertailla Hakaniemen hallin ja Wanhan Kauppahallin myyjättäriä, mutta tänä lauantaina ei ole aikaa silmänruoalle. Siirryn lihatiskien luokse.
Reinin Liha mainostaa lammas-salsiccia-tuoremakkaraa. Siinä on lappusen mukaan Ahvenanmaan karitsaa, luomuyrttejä, sherryä ja valkosipulia. Italiassa kaikkialla makkaraa kutsutaan salsicciaksi, mutta ajatukseni lentävät Sisiliaan ja Kummisetä-elokuvaan. On kuin olisin saanut Corleonen oliiviöljyfirman edustajalta tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Ostan yhden kappaleen 3,40 eurolla. Se painaa noin 185 grammaa, kilohinta on 18,30 euroa.
Ehkä Einokin shoppaili Hakaniemen hallissa. Vuonna 1914, kun halli valmistui ja elintarvikemyyjät häädettiin torilta sisätiloihin, oli hän jo ansainnut laakerinlehvänsä. Eikä Eino ollut jäänyt niille lepäämään, takana oli esimerkiksi pitkä Italian-matka. Ehkä hän maistoi siellä salsicciaa.
Vettä alkaa olla sekä kielellä että otsalla, kun kiiruhdan Hakaniemen Maxiin ostamaan lisukkeita. Paketti perunamuusijauhoa, hinta 1,50 euroa. Pakkauksesta saa kuusi miehen annosta, joten yhden hinnaksi tulee 0,25 euroa. Alkusalaatiksi Suomessa tuotettu pihvitomaatti, hinta 0,65 euroa. Ruokajuomaksi puolen litran tölkillinen Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Kukko Pils -keskiolutta eli suomalaista vaaleaa täysmallasolutta, hinta 1,99 euroa ja pantti. Kassalta mukaan vielä iltapäivälehti, hinta 2 euroa, sitten pikataival kotiin.
Jöötti heti paistinpannulle käristymään. Päälle tarvitaan leivinpaperi pysäyttämään räiskeet. Kuluu kiduttavat 20 minuuttia ennen kuin tuoremakkara on kypsynyt, mutta sinä aikana valmistan perunamuusin, lataan kahvinkeittimen, syön tomaatin ja tarkistan www.makkara.infosta, mitä tuli ostettua. Vaikuttaa lupaavalta. Reinin Lihan Lammasmakkara ainakin oli saanut 13,5 pistettä.
Lopputuloksesta muodostuu kokonaisuutena erinomainen. On syntynyt lähes mestariteos tässä kotiruoan genressä. Hillityt muusi ja olut luovat rauhallisen taustan teoksen ytimelle, röpäkästi maustetulle makkaralle, jonka rakenteessa on hampaissa tuntuvaa korhoutta.
Nautinnon täydentää musiikki. Taustalla on soinut Eleftheria Arvanitakin levy. Joskus järkyttää, miten tuon kauniin kreetalaisen ääni painelee suoraan suomalaisen miehen melankolia-akupisteitä.
Lautanen on tyhjentynyt, vatsa täyttynyt ja pääkin taitaa olla puolillaan. Maailma ei enää tunnu pahalta.
”Nyt tulkaa te murheet ja vastukset,
niin saatte te vasten suuta!
Nyt raudasta mulla on jänteret,
nyt luuni on yhtä luuta.
Kas, Apolloa, joka hymyilee,
sitä voita ei Olympo jumalineen,
ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon.
Hymyn voima on voittamaton.”
Vaihdan musiikiksi The Plattersin harmittoman levyn. Jälkiruokakahvi on tipahdellut. Olen valmis kohtaamaan elämän turhuuden. Kaadan mukillisen ja avaan iltapäivälehden. Ja vielä kerran tunnustan uskoni Einoon, sillä Päivälehden entisen toimittajan sanat ovat jälleen tulleet toteen.
”Oli kerran maa, missä kaikki valehtelivat. Sanomalehdet valehtelivat, puolueet valehtelivat, kaikki yksityiset kansalaiset valehtelivat, vain siksi, että he eivät osanneet puhua totta. He eivät olleet koskaan oppineet sitä taitoa.”
Kari Leetikko