Minä en syö makkaraa. Paitsi erikoistilaisuuksissa. Makkara on liian hyvää. Kaikkea hyvää nautin yleensä ylenmäärin, mikä aiheuttaa naisellisten muotojeni ylenmääräisen runsastumisen ja edesauttaa makkarankuorisyndrooman syntymistä.
Mutta hyvää makkara on. Minulle kelpaa kaikenlainen makkara, rasvainen ja kevyt -sellainen, jauhoinen, lihainen, maustettu, nakki tai lenkinpätkä. Makkaran valmistustavalla tai ulkonäölläkään ei ole suurta merkitystä. Pienet minimakkara ovat aivan yhtä hyviä kuin Berliininmakkarasiivuista leivittämällä valmistettu pihvi (jossa pitää ehdottomasti olla juustoa välissä). Tosin en ole Berliininmakkaroita aikohin nähnyt, pelkkää standardikokoista lenkinpätkää, jotka eroavat lähinnä paksuus- ja käyryysasteissa.
Mustista makkaroista en ole koskaan pahemmin innostunut. Joku tummanpunertava ryynimakkara raikkaan omenahillon kera lienee paras kokemukseni värillisistä. Mutta ihan se musta itsessään on useimmiten osoittautunut kuivakkaan tylsäksi – enemmän pituutta kuin makua, enemmän mainesanoja kuin todellisia makumaailman tekoja.
Kotiin hankin yleensä kevytnakkeja, useimmiten niitä jotka ovat tarjouksessa. Nakki on suuhun sopiva, siihen ei tukehdu edes lapsi. Nakista on helppo valmistaa kaikenlaista kivaa illan iloksi, paahtamalla, grillaamalla, cocktail-paloina tai sellaisenaan. Nakki on arki-illan herkku.
Juhlatilaisuuksissa onkin sitten syytä vahän hemmotella itseään ja hankkia kunnon lenkkiä. Tyypillä ei ole kovasti väliä – oli se sitten täsmällisen taattu saksalaistyyppinen makuelämys kaikilla mausteilla tai kotimaassa kehitetty herkullinen innovaatio. Suomalaisittain makkara lienee parhaimmillaan sinihomejuuston kera – tai sitten juhla-aamun jälkeen Sinistä kylmänä ilman kuorta.
Tiedettä en makkaran maistelusta ole koskaan tehnyt. Makkara maistuu aina kun sitä on tarjolla, kiinteänä ja timminä tai vaikka vähän lepsumpanakin versiona. Kypsentämistä edellytän vain ja ainoastaan siskonmakkaralta. Mutta jos joku tarjoutuu makkaran kaikkien taiteen sääntöjen mukaan minulle valmistamaan – en pane pahakseni.
Tämän kuun kommentaattori
Jaana Reiju