Joku cityfestari, lasissa tummaa tsekkiläistä, lautasella espanjalaisia tapaksia, lähinnä makkaroita, por supuesto. Muut ryystävät peruspitkää. Makkaraseuralaisena sitä on pidettävä katu-uskottavuutta yllä aina ja kaikkialla, vaikka väkisin, niinhän? Pikkusormi tiiviisti pystyssä, arvonsa tietäen?
Toinen muistuma: jostain seitsemän vuoden takaa, jossain ruostevyöhykkeen paperikauppalassa Kymijokisuistossa. Olimme makkaratoverien kera saapuneet kyläilemään ja grillailemaan mukanamme senhetkisen tietämyksemme mukaan absoluuttisesti parhaat kyrsät, mitä (Etelä-)Suomi puodeissaan tarjoaa.
Hyvä oli grilli ja hiillos, puhumattakaan itse wurstista. Kyytipoikaakin oli tarjolla. Tästä kaikesta täydellisyyttä hipovasta tarjonnasta huolimatta isäntäperheen rouva ensipuraisun jälkeen torjui vienoa voimakkaammin kaiken makkaran, mitä tarjolla oli. Syytä tiedustellessamme oli vastaus yksiselitteinen: makkarassa pitää olla enemmän jauhoa, eihän tällaista lihapötkylää kukaan syö.
Niinpä niin, totta ainakin osin. ”Turtuneet” makkaraintoilijat olivat, ja yhä ovat, niin uppoutuneita aina vain voimakkaampiin yrtti-valkosipuli-, riista-, yms.yms.-.makuihin, ettei perinteinen perusgrilleri enää tunnu riittävän mihinkään. Makkaroiden saloihin vihkiytyneille kunnon makkaran statuksen saavuttamiseen vaaditaan usein jotain poikkeuksellista, erikoista, jotain mitä ME olemme maistaneet ja kokeneet ja mitä muut eivät koskaan todella saa tietää. Hyvä me?
Ja se toinen siivu sitten: Audere est Facere – täytyy uskaltaa. Halvin makkara-annos ei välttämättä anna yhtään enempää kuin se halvin humalakaan. Jollei se ole juuri sitä, mitä halutaan – maha täyteen, laadusta tinkien, hinnassa säästäen. Ja kuka haluaa, terveystohtorit toki poislukien, heitä ensimmäisenä moittia valinnastaan. Oikea makkara oikeaan hetkeen. Ja joskus sitä oikeaa makkaraa ei ole olemassakaan. Silloin on viisautta olla ilman.
Mutta jos et uskalla yrittää, tuskin mitään koetkaan. Harva asia on aistejani ja makunystyröitäni rikastuttanut yhtä paljon kuin se makujen ja tuotteiden kirjo, mitä Akateemisen Kiuas-Seuran tiistai-istunnoissa olen eteeni saanut ja sisääni ahtanut. Maku voi turtua, tilanne vaikuttaa, automaagisesti avautuvat itämaiset nakit naurattaa. Mutta ainakin olen sen nähnyt, kokenut ja mieleeni painanut.
Kaikkea ei siis toki tarvitse hyväksyä. mutta kaikkea mitä eteen tuodaan, makkaraa ainakin, kannattaa edes kokeilla. Niin kuin silloin, taisi olla vuoden -99 syyskuussa. Se yrttibratwursti on jättänyt pysyvän makujäljen kieleeni, vaikka olikin harvinaista ja kohtuullisen tyyristäkin herkkua. Perinteistä eksklusiivista pikkusormi pystyssä -osastoa siis. Harmi, että kyseistä tuotetta ei taida enää löytyä ainakaan pääkaupunkiseudulta, kauppahalleistakaan ei kaipuuseen ole apua. Jos olisi, ostaisin heti, ensin tarkistaisin kuitenkin hinnan. Mutta ehkä jo ensi tiistaina jollakin on mukaan tutun näköinen paketti. Joten pakko kai se on taas paikalle raahautua, ties mistä sitä muuten jäisi paitsi.
Tämän kuun kommentaattori
Vesa Vuorimaa, AKS:n varsinainen jäsen